Miksi haluan palata Sambiaan
sambia.sobrad

Riina Aasan matkakertomus Sambiasta vuodenvaihteesta 2014/2015


Ensi hetkestä oli selvää, että minun puolestani voisin jäädäkin Sambiaan, ei silmäkään räpyttelisi. Niin erilainen on kaikki, ja niin paljon parempi. Köyhyyttä, sitä yleisen köyhyyden tasoa ei ole mahdollista arvioida, eikä myös Jumalan läsnäoloa ja armoa ja rakkautta heidän kaikkien yli. Eipä siis ihmekään – ajaen Mufuliraan sisään sinua tervehtii jättitauluke: ”Mufulira belongs to Jesus!” Samoin Chingolan kaupungin rajalla: ”Chingola for Jesus. His mercies endureth forever.” Eivät kaikki ole pelastettuja, kaukana siitä, mutta tosiasia, että perustuslaki julistaa Sambian kristilliseksi valtioksi ja että kaupungeista sillä tavalla julistetaan, että ne kuuluvat Jeesukselle – sillä on henkisessä maailmassa välttämättömsti oma paino ja vaikutus. Ja sitä kokee pohjattomasta köyhyydestä ja hätästä riippumatta joka askeleella.

Kirkkoja on siellä joka kadulla ja joka kulmassa. Usein monta kirkkoa vierekkäin, ja kaikille riittää sekä armoa että ihmisiä. Seurakuntien välit ovat hyviä, paimenilla on omat kokoontumiset ja yhteiset rukouskokoukset. Meidän piispamme Benson oli pitkään Mufulirassa jopa semmoisen ekumenisen neuvoston puheenjohtaja. Katolinenkin kirkko on siellä vireä ja karismaattinen. Esimerkiksi meidän pappia Josephia on orvoista huolehtimisessä avustamassa monta katolista nuorta miestä. Murundussa, johon veimme lahjoja vanhuksille, katoliset rakensivat vanhuksille kauniit pirtit. Joseph on nyt niistäkin huolehtinut, kunnes tänä vuonna katoliset lähettävät kuulema jongun sitä työtä jatkamaan.

Jatkuvasti kuuluu yli kadun ylistystä, vanhan virsikirjan virsijä (jopa minullekin tuttuja) ja kovaäänistä julistusta. Suoraan hostelin vastassa on adventtikirkko, sen vieressä jonginlainen apostolinen kirkko, ja kummastakin kuului aina verratonta laulua, sekä uutta että vanhaa. Onpa todellinen ero Euroopan pimeyteen verraten!

Kouluja on siellä joka paikassa, yhtä paljon kuin kirkkojakin. Pitääkin olla: ensiksi lapset kattaavat koko Sambiaa! ”Siellä vain lapset ovatkin,” sanoi Harles joskus. Saman vaikutelman sain Sambiassa liikkuen minäkin: niinkuin yksi suuri koulutalo, jossa joka luokalle on joku harva pedagogi. Toisena koulujen paljouden syynä on se, että koulut ovat suurimmassa osin yksityistaloissa, ei niin kuin meillä. Harvoin huomaat joitakin suurempia ammattikouluja tai lukioita, muuten ne ovat yksityistalon tyyppiset rakennukset muutamin luokkineen ja pihoineen. Yleensä ne kantavat soivia kristillisiä nimiä. Kristilliset ym. raamatulliset nimet ovat myös enemmistöllä pikkuyrityksistä, olkoon ne kaupat tai kioskit tai työpajat...


Presidentti ja koulujen tilanne

Koulujen taso on hyvin erilaista. Ennen viimeistä presidenttiä, joka kuoli äsken, ehtien olla virassaan vain kolmi vuotta, ei yksikään varhaisempi presidentti huolinut oikeastaan kansansa hyvinvoinnista. Näin he sanovat! Sitä viimeistä he surevat valtavasti, kaikkialla kuulin hänestä pelkästään hyvää. 47 vuotta oli ollut kuin tyhjää maata. Joseph kertoi, että heille on tullut valtiollisesta koulusta orpoja, jotka eivät edes 9. luokassa osanneet vielä lukea eivätkä kirjoittaa! Tämmöinen tilanne (maksullisessa!) valtiollisessa koulussa. Opettajien palkat olivat niin matalia, ettei yksikään lähtenytkään opetajaksi valtiolliseen kouluun. Viimeinen presidentti nosti ensimmäistä kertaa opettajien palkkoja, alkoi rakennuttamaan uusia kouluja, käynnisti valtavan teiden rakentamisen, rupesi rakentamaan sairaaloita ja kliniikkoja... ja sitten kuoli. Yksi mies teki kolmessa vuodessa enemmän kuin kaikki muut presidentit yhteensä 47 vuoden aikana!

Pian tulevat vaalit ja kaikki toivovat, että tulisi presidentti, joka jatkaisi edellisen työtä – ei muuta halutakaan. Mutta valtion koululaitos on suurimmassa osin yksiyisomistuksessa, ja siitä välttämättömät opintomaksut... Lapsien on maksettava kaikesta: oppikirjat, työvihkot, univormut, urheiluvaatteet ja -kengät sekä muu. Joskus velvollinen opintomaksu sisällyttää myös ruokailun, sillä köyhissä kylissä tämä on ainoa väline, jonka avulla saada lapsia kouluun ja pitää siinä. Mutta jongun on maksettava siitä kaikesta... Esimerkiksi pastori Josephin kotipaikassa Murundussa on 20 000 asukasta, joista 50-llä on työpaikka. 50 ihmistä 20 000-stä! Ei siis ihme, että kaikki meidän orvoista, joita tapasin, pyysivät poikkeuksetta ei mitään muuta kuin vain apua opintomaksun maksamiseen. Ei mitään patjaa eikä peittoa! Ei yhdelläkään ollut niitä ylellisiä asioita, muttei sitä myös kysytty – vain että saisi käydä koulussa. Se näyttää olevan heidän ainoa huoli ja unelma.

Yksityiskoulujen taso on normaalia. Sain erään 4. luokan pojan lopputenttien kopiot. Siellä on kaikkea: historiaa, politiikkaa, laskuntaa tuhansien piirissä, biologiaa, taloutta, sekä englannin että bemban kielen kielioppia, kristillisyyttä ja mitä kaikkea. Kysymys on enemmästä kuin pelkästään lukemisesta-kirjoittamisesta. 4. luokka pitää pärjätä jo monimutkaisemmissa tehtävissä. En osaa sitä verrata meidän tasoon, muttei mitään hullua kuitenkaan ole.


Yksi ainoa kauppa kaupungissa ja peittoja

Mufulirassa on noin 300 000 asukasta ja koko sille väestölle on yksi ainoa halpamarketin tyyppinen kauppa kesken kaupunkia, jossa on vähän valintavaraa. Työssä on 5-6 kassaa, jokaisessa monta ihmistä jonossa. Näyttää ettei mitään hätää – kunnes ymmärrät, että tämä on ainoa kauppa 300 000 ihmiselle! Hinnat ovat tarkaan samaa luokkaa kuin Ruotsissa. Vain tuore leipomon leipä on halvempi: 5 kwachaa, joka on suurin piirtein 70 eurosenttiä. Mufuliran pari keskustan kadunpätkää ovat täynnä pääasiassa käytettyjen vaatteiden kasoja ja vihanneksia, joita myydään siellä samassa, pölyisten jalkojen edessä.

Myydään myös käytettyjä peittoja. Sünteetiset vanupeitot – kuin nykyihmisillä pääasiassa on – maksavat vanhoina 100 kwachaa eli 13-14 euroa. Kaupassa on uusiakin peittoja, 145-160 kwachaa: ohuet villaiset vaatepalat, mutta Joseph kertoi, että ne lahoavat 7-8 kuukauden jälkeen Mutta laadukammat ovat kaksi kertaa kalliimpia.

Yritän käynistää Ruotsissa peittojen keräämistä ja lähettää pari 20-kiloista pakettia, ehkä saan kirkosta rahaa lähettämiseen. Toivoa on! Näin voimme lähettää sekä Albertille, Bensonin orvoille että Josephille. Joka tapauksessa se on halvempi kuin lähettää rahaa. Paksut peitot sopivat myös patjaksi.

Pastori Albertin puoliso ja ”rikkaat” perheet

Näin Albertin vaimoa Mirriamia. No onpa miellyttävä ihminen! Ensimmäisestä katseesta on tunne kuin olisin tavannut ketä tahansa kivaa ja rehellista, uskovaista virolaista maalaisnaista. No on kaunis ihminen! Tapasimme erään pastorin häissä, johon rahanpuutteen tähden pääsi vain hän – Albert jäi kotiin. Valitettavasti tämä nainen puhuu niin vähän englanttia, että ymmärsin vain yksityisiä sanoja. Mutta mä ymmärsin, että Albert oli ollut ennen hyvin heikko eikä jaksannut oikeastaan kävelläkään, mutta nyt meidän lahjoittamamme polkupyörän ansiosta hän on jo paljon vahvempi. En ymmärtänyt tarkkaan, mikä mielessä hän oli kovin heikko, mutta ymmärsin, että polkupyörän merkitys Albertille oli valtava, ja juuri terveyteen liittyen.

Naisen käsikin on jo melkein terveä, niin että hän on voinut jo vähän ommella ompelukonellaan. He valmistavat oikein komeita esineita, tämmöisiä koristettuja atlassilkistä sohvan ja nojatuolin peittoja ym. ”Vauras” talo tarkoittaa etukäteen sitä, että sementtilattian – ja parhaassa tapauksessa maalatun sementtilattian – vastapainona on koristettuja tekosilkkiverhoja ikkunien edessä ja ehkä myös sohvanpeittoja. Mutta niitä on vain todella vauraassa perheessä! Parissa semmoisessa kävin eri kaupungeissa Bensonin kanssa. Vertailisin niitä koteja meidän neuvostoajan köyhimmän kolkan köyhimpiin maalaiskoteihin, kun meidän köyhissäkin maakodeissa löytyi kuitenkin muutama matto ja runsasti tavaraa. Siellä jää silmään juuri kaikenlaisen tavaran puute. Muutama peltikulho, muutama muovikulho, vielä yksi-kaksi esinettä – ja onkin kaikki. Tämä on ”rikas” koti! Jo kylissä kulkien ja ”tavallisten” ihmisten kodeissa vieraillen voi todella ymmärtää, miksi niitä taloja pidetään vauraiksi.

Varmaan suurissa kaupungeissa löytyy tosi rikkaitakin, sillä esimerkiksi Ndolassa kävimme aivan korkeatasoisessa supermarketissakin, ja jongun pitäähän sieltä jotain ostaakin! Ensimmäisiä valkoisia ihmisiä näinkin siellä – kolmen Sambiassa vietetyn viikon jälkeen. Mutta Mufulirassa ja Murundussa ei siitä maailmasta tunne tuoksuakaan sekä enemmistö ihmisistä ei ole tietoinen semmoisen maailman olemassaolostakaan.


Yrittäjät ja omistautuminen

Mutta sikäläinen väestö on ahkera. He ovat yhtä toimeliaita ja urheita kuin missä tahansa virolaisessa köyhässä kylässä asuvat perheenäidit ja perheenisät, jotka taistelevat aamusta iltaan asti jokaisesta suupalasta ja sentistä. Ihmiset tekevät mitä tahansa, että pitää hengissä itseään ja lapsiaan. Sen tähden kaikki paikat ovat täynnä myyntirähjiä, kampaamo-rähjiä jne. Kuka ei pysty hankkimaan sitä paria laudanpätkää, myy poimittuja sieniä tai tomaatteja tai muuta tien varressa tai mökkinsä ”portilla” maassa, pahvipalalla tai peittoryysyllä. Tehdään mitä tahansa, pärjätäkseen jollain tavalla! Yrittäväisiä he ovat todellakin, mutta jos ei mitään välineitä ole...

Pari ihmistä ovat kysyneet sähköpostin kautta, voisiko auttaa vielä muidenkin pastorien ostaa polkupyörää. Kysyin Bensonilta, tietääkö hän niitä, jotka työskentelevät kävellen. Benson kertoi, että voi nimittää heti ainakin 20 omaa pastoria, jotka kävelevät joka päivä kymmeniä kilometrejä – esimerkiksi Godson! Lupasin, että heti kun pystymme lähetämme Godsonille polkupyörän rahan. Ongelma on niin akuuttinen!

Bensonin kutsumuksena on alusta alkaen ollut evankeliumin vieminen kaukaisimpiin maalaispaikkoihin, köyhimmistä köyhimmille, ei suuriin kaupunkeihin, johon yleensä pyritään pastoreiksi. Näin ollen hänen pastorinsa ovat pääasiassa kaukaampien kolkkakylien lähetyspastorit, miehet Jumalan kutsuineen, sääntönä ainakin raamattuopiston käyneitä.

Työ jota he tekevät, se sydän, omistautuminen, antautuminen ja rakkaus Jumalaan ja oman kansan köyhiin, ne uhrit ja heidän itsensä elintaso – se suorastaan tekee nöyräksi ja pakottaa häpeämään. Sain kovasti tuntea kipeää häpeää ja katumusta meidän valkoisten eurooppalaisten tähden, kun aloin

näkemään, KUINKA turmeltuneita ja kyynisiä ja pahoja ja myrkkyisiä omassa suuressa koulun- ja maailmanviisaudessamme olemme... Tämä ero ilmenee siellä erittäin terävänä, niin että aloin yhtäkkiä tajuamaan, miksi Kiinassa vainottu seurakunta rukoilee vain armoa pysyä horjumattomana armeliaisuudessa, ei sitä, että heidän elämä olisi yhtä hyvä kuin eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla uskovilla – he sanovat etteivät halua tulla meidän kaltaisiksi.

 

Tilanne kanalassa

Niinkuin tiedätte, pastori Joseph perusti amerikkalaisten avulla ensimmäisen kanafarmin Murundussa. Meidän kirjamme avulla hän laajensi kanafarmia ja suurensi kanalaumaa edelleenkin. Ensimmäisten voittojen kustannuksella hän sekä ruokki orpojaan että rakennutti orvoille koulutalon, joka on heti-heti aloittamassa toimintansa. Mutta semmoinen asia ei voi jäädä ”rankaisematta” pitkään! Kolmi viikkoa ennen meidän saapumista tuli suorastaan perkeleellinen raemyrsky, joka kantoi koko kanalan ulkokaton kauas pellolle sekä kaatoi yhden seinän. Suuri määrä äsken ostetuista kananpojista kuoli raemyrskyssä. Meidän ensimmäiset olivat sillä hetkellä jo niin isoja, että jäivät eloon ja enemmistö oli jo myyty.

Joseph pelasti ison määrän ja vei kotiinsa vanhaan rikkinäiseen kanalaan. Kaksi päivää myöhemmin kaatui kanalan päälle jättipuu ja murskasi yhden osan. Kuoli lisää kananpoikia. He muuttivat eloon jääneet kananpojat nopeasti kanalan keskimmäiseen osaan, mutta yöllä kylän koirat murtautuivat sisälle ja tappoivat vielä osan. Eloon jäi yhteensä 460 kananalkiota, kuoli yhteensä 1100.

Minun saapumisen aikana Joseph oli ehtinyt jo pystyttää ulkokaton uudelle kanalalle ja korjata seinät, joka yhteensä maksoi 1000 dollaria. Kananpojilla hän menetti 200 dollaria saamatta jääneenä voittona, kertoi hän. Suunnitelmat ovat nyt semmoisia, että koska hän ostaa asuintalon yhdessä kanalan, sikalan ja kalanviljelylammikon kanssa omistajalta vähittäismaksulla (paperit ovat kunnossa ja laadittu viralliseen muotoon), niin hän voi panna kahteen kanalaan kasvamaan yhteensä 7000 kanaa. Se ratkaisisi Murundun ja Minamben orpojen huolet. Kanoja myytäisiin kahden kuukauden takaa ja sillä pystyisi ylläpitämään sekä koulutalon että muutakin. Vanhan kanalan remontti vaatii laskelmien mukaan 3135 dollari.


Orpojen perustoivo

Tapasin enemmistöä meidän orvoista, keskustelin heidän kanssa. Joo, ruoka on tarpeellista ja parempi on olla syönyt kuin nälässä, mutta kaikilla, jotka olivat koulinikäisiä, silmissä oli vain yksi kipu: mistä saada koulunrahaa. Koulu on ainoa asia, josta he unelmoivat! Kysyin patjasta sekä peitosta ja kengistä ja univormusta ja näin ettei heillä niitä ole, mutta jos he yleensä jotain pyytävät, niin vain apua maksaa opintomaksua. Kaikki muu on toissijaista!

Opintomaksu on meidän kummeille yli voimien. Emme voineet luvata kenellekään, että voimme auttaa heitä koulunrahassa. Tiedättekö kuinka vaikeaa se oli? Sanoin vain, että he rukoilisivat Jumalaa, joka tietää, kuka ja miten voi auttaa. Ja silloin rukoilimme yhdessä.

Samaa taistelua orpojen tähden pitää Joseph. Hänen holhouksessa heitä on noin 200. Hän on tehnyt pastorin työtä 18 vuotta, ensimmäiset orvot ovat jo lopettaneet korkeakoulutkin sekä löytäneet työn. Erittäin vahvat nuoret, niinkuin nekin, joita minä näin: tarmokkaat, kauniit, työtä ahkeroivat, uskossa ja Sanassa vahvat, itsevarmaat, menestyväiset koulussa, iloiset ja avustavaiset joka asiassa. Vain ilo on heitä katsella ja ihmetellä! Entä kuinka paljon on niitä, jolla ei vielä ole kummiaan ja jonka puolesta hän ei jaksa maksaa koulunrahaa.

Yhtenä ratkaisuna oli rakentaa kanalan voitolla oma koulu, joka on melkein valmiina ja jossa on kolmi luokkaa. Kirkkokin toimii luokkana, yhteensä hän voi ottaa kouluunsa noin 70 lasta. Tapasin erästä opettajaa, joka rupeaa siellä töihin: kaunis mies-sielu, tosi maan suola ja valo. Kaikki mimambelaiset orvot Joseph panisi tuohon Murumbun kouluun. Muun muassa – hän kuljettaa heitä joka päivä kouluihin ja kotiin: hänen työpäivään pastorina kuuluu huolehtia orpojen kouluunkuljetuksesta pitkin kuoppaisia hiekka-saviteitä.

Yhteenvetona: meidän on saavutettava vähitellen se, että meidän päähuomio ja ressurssit auttaisivat Bensonin ja Josephin huolehtia orvoistaan ITSENÄISESTI sekä kasvattaa ja kouluttaa heitä. Kaikki edellytykset siihen ovat olemassa. Jos Josephin onnistuisi käynnistää kaksi kanalaansa yhdessä peltomaan, sikalan ja kalanviljelyn kanssa – ei hän meitä enää tarvitsisi. Mikähän onkin jokaisen avustusprojektin tarkoitus ja päämäärä! Yksityiskummit ovat tarpeellisia vain siihen asti, kun heidän oma perusta on vielä rakennusvaiheessa.


Kutsuttu auttamaan

Sama juttu koskettaa piispa Bensonia. Jos te näkisitte hänen peltomaita! 20 hehtaaria hyvin viljeltyjä peltoja: maissi, papu, makea peruna, maapähkinä, maniokki ym. Kiertelimme siellä kaksi tuntia. Jokaisen ison pellon takana oli seuraava jättipelto, ja seuraava ja seuraava. Tämä kaikki on vasta aivan uusi, hankittu amerikalaisten avulla. Viime vuoden voitolla Benson osti pienen kuormaauton, jolla vetää satoa ja muutenkin liikkua. Pellot sijaitsevat kauempana kaupungin ulkopuolella, ja silloin vielä kolmi kilometriä pohjattomia teitä. Yhdysvaltojen avulla hän on rakennuttanut itse poltetuista tiileistä (!!!) sikalan, joka on täynnä röhkijiä – ihmekaunis ja siisti! Hän haluaa rakennuttaa myös kanalaa – heti kun tulee voitto tämän vuoden sadosta. Taas itse poltetuista tiileistä, että tulisi halvempi. Hänellä on myös vuohia – 27. Koko tämä valtava maanviljely on perustettu vain siksi, että Jumala on kutsunut hänet huolehtimaan juuri köyhistä, orvoista ja vanhosta leskistä.

Niillä pelllon antimilla hän ruokkii valtavan ihmismäärän jo nyt. Jos jossain tarvitaan ruokaapua, niin Benson on tämä, joka heti rientää pelloilleen ja palaa sieltä täysine laukkuineen. Onko siis kysymys köyhän pastorin häistä, 21-vuotiaan tytön hautauksesta, 97-vuotiaan rutiköyhän vanhuksen hautauksesta, nuorten konferenssista tai 500 nälkivän seurakuntalaisen ruokkimisesta, orvoista puhumattakaan. Aina on Benson se, jonka on keksittävä arkkuraha, ostettava hauta tai hankittava hääruoka. Hän työskentelee uskomattomalla voimalla, arvokkuudella ja rakkaudella. Hän ahkeroi itse joka vapaana hetkenä pelloilla yhdessä 5 palkkalaisen kanssa, joskus on takertunut autolla 5 tunniksi lokaan, muttei koskaan kuule häneltä yhtään pahaa sanaa. Tulee vain taas täysine laukkuineen ja antaa kansalle ruokaa tai myy jotain ja ostaa, mikä hetkellä välttämätöntä. Hän sanoo, että Jumala on kutsunut hänet kirjaimellisesti huolehtimaan orvoista ja köyhistä ja ”niistä, jotka ovat tosi lesket” – ei suurkaupungin pastoriksi. Tämä on se, joka häntä ainoana tyydyttää ja tekee onnelliseksi: että hän voi auttaa, olkoon omilla käsillä työskentellen ja pelloilla kontallaan ja koukalla kuuman auringon alla uutteroiden. Juuri näin: kontallaan ja koukalla! Sillä tämän 20 hehtaarin viljelemiseen ei muuta mahdollisuutta ole! Vain oma selkä ja kädet ja koukat-koukut. Välttämättömästi tarvittaisiin heille traktoria. Mutta tulee sekin, ei pääsyä!


Vaihtoehtoja

Kun Benson oli väitellyt Etelä-Afrikassa teologian tohtoriksi, hän oli työskentellyt eräässä isossa kirkossa Johannesburgissa, jossa hän pystyi yhdistämään melko toivottomasti toisilleen vihamieliset valkoiset ja mustat, ja häntä anottiin jäämään sinne joka hinnalla, tarjoen hänelle aivan mystistä palkkaa. Mutta Benson kertoi, ettei hän ollut tuossa vauraudessa onnellinen. Hän tunsi vetoa kotimaahan, Sambiaan, ja hän koki, että Jumala kutsuu häntä juuri kaukaitten maakolkkien pastoriksi. Hän tulikin pois ja aloitti eräässä semmoisessa kolkassa pienellä kotiryhmällä. He ostivat erään entisen olutpanimon, joka oli muutettu kanalaksi, ja he tekivät siitä Calvaryn kirkon, joka nyt on pääkeskuksena enemmän kuin 75 seurakunnalle. Uusin syntyi nyt Etelä-Afrikkaan.

Samaa tulta näin myös Josephin silmissä, kun hän rupesi kertomaan Jumalan kutsusta. Joseph on lukenut korkeakoulussa kirjanpitäjäksi, hänellä oli hyvä työpaikka menestyvässä firmassa. Mutta hän koki, ettei tämä ole häntä varten, hylkäsi kaiken ja  tuli maaseurakunnan pastoriksi. Ensimmäiset kymmenen vuotta hän lähti seurakuntaan, kävellen joka päivä 12 kilometriä. Koko sukunsa oli hänelle raivostunut: miten hän sai tuhlata kalliin koulutuksensa, kun hän olisi voinut saada työtä missä tahansa firmassa ja elää vaurasta elämää, sen sijasta että tulla nälkiintyväksi pastoriksi, joka ei saa yhtään mitään palkkaa, eläen vain uskosta! Mutta Joseph sanoi, että kun hän käveli niitä kymmeniä kilometrejä, niin hänen sydämessä oli semmoinen rauha, että hän tiesi: tämä on ainoa virka ja työ, joka tekee hänet onnelliseksi.

Jumala oli uskollinen: lähetti hänen seurakuntaan erään mehen, joka päätti itse maksaa palkkaa pastorin perheelle – maksoi vuosia. Nyt viimesisinä vuosina heillä on oma yhdistys, Enfys Foundation eli Lupauksen yhdistys, joka maksaa Josephille palkan, mutta siihen asti hän eli pelkästään uskosta.

Mekin rupeamme kantamaan Josephin rahaa heidän oman järjestön pankkitilille. Kävin itse pankissa, ja ne ovat aivan hyvätasoiset. Enemmistö työskentelijistä on uskovia poikia, jotka arvostavat korkeasti sekä Bensonia että Josephia. Ei Benson eikä Joseph ole koskaan kuullut, että rahoja olisi kadonnut. Mufulirassa on ainakin 3 pankkia ja kaikki virallisissa viroissa työskentelevät saavat palkkansa pankkitiille ja ottavat sen seteleinä pankkiautomaatista. Se toimii erittäin hyvin! Bensonkin totesi, ettei hänellä ole koskaan ollut pankkiin liittyviä ongelmia. Myös Josephin yhdistys toimittaa kaikki asiansa pankin kautta. Josephilla  on 5-jäseninen johtokunta ja rahaa otetaan pankista kolmella allekirjoituksella. Niin näkevät johtokunna jäsenet rahojen kertymistä ja perkeleelle jää vähemmän tilaa kylvätä epäylyjä.





Turvamuuri

Calvaryn kirkon maat olivat niitä ostaessaan paljon isompia. Kun Benson osti vanhan olutpanimon- kanalan, se sijaitsi kaupungin ulkopuolella kesken erämaata. Mutta nälkivä väestö pyrkii kaupunkeihin. Niin on viimeisinä vuosina lisääntynyt asustusta, slummit ovat heidät piirittäneet ja kasvavat yhä. Kahdesta suunnasta kirkko on menettänyt isot maapalat, johon ihmiset yksinkertaisesti rakensivat talonsa. Sillä jos ei Afrikassa ole muuria tontin ympäri, ei mikän paperi auta.

Yhdestä pitemmästä reunasta suojelee muuri jo suurta osaa maata, mutta alemi pää on auki. Kaksi suurt yksityistaloa on sinne jo rakennettu, ja muurin pitää nyt rakentaa niiden edestä, puolustakseen loppua maata uusista valloituksista. Kun Harles tuli ensimmäistä kertaa, 10 pätkää oli jo valmis. Harleksen ja meidän myöhäisemmällä avustuksella on rakennettu vielä 28 lisää, vaikka eivät viimeiset pätkät ole riittävän korkeita. Silmällä laskimme, että tarkkaan yhtä paljon tarvittaisiin vielä. Kaikkein kiirrellisin on 10 pätkää, silloin tontin pituus on merkitty eikä kukaan voi luulla, että tämä on pelkästään asustamaton erämaa. Sen jälkeen tarvitaan muuria yhteen päähän: noin 18 pätkää, ja sitten toisesta reunasta ylös vielä 10. Siellä se yhtyy jo tehtaan vanhaan punaiseen tiilimuuriin.

Ainoa järkevä vaihtoehto olisi rakentaa heti laadukas ja kestävä kiviaita, jota löytyy koko Sambiassa kaikilla tonteilla. Kaikenlainen väliaikainen materiaali tulisi järjettömästi kallis eikä kestäisi: puu lahoaa heti, rauta- tai teräslankaaita olisi myös niin kallista, ettei kukaan luovuttaisi rahaa semmoista varten.

Benson on valmiina tyytymään kymmeneen uuteen pätkään, että tulisi vain merkityksi maan pituus. USA-n lahjoituksilla rakennetut kaksi alueen ainoaa puhtaan veden kaivohanaa ovat kirkon maalla, ja koko slummin väki käy sieltä vettä hakemassa. Kaikenlaisessa rakennustoiminnassa on välttämätön säilyttää jossakin rakennusmateriaalia, ja tämä on ennen muurin valmistumista erittäin uhanalainen hanke. Vettä voisi väestö hakea myöhemminkin, sitä varten jätettäisi muuriin jalkaportteja, joita voisi lukkia yöksi.

Laskimme, että 2000 eurolla voisi kattaa tontin pituuden (10 pätkää) yhdessä kulmakäännön kanssa. 1000 eurolla pystyisi sen sulkemaan, niin ettei saavutettaisi täyttä korkeutta. Benson tyytyy mihin tahansa, pääasia, ettei seurakunnan sihteerin ja erään kirkossa asuvan nuoren miehen (orpo Chama) ei tarvitsisi tapella, jos joku taas päättää jotain rakentaa. Jos muuri olisi asetettu kaikkien silmien edessä, ei kukaan uskaltaisi enää kauhaa eikä lapiota maahan lyödä.

Jos maa on merkitty muurilla, niin seuraavaksi tulee kristillinen koulu ja orpojenkoti heille, jolla ei ole missään asua – niinkuin Chama, joka asuu kirkossa. Ammattikoulun pitää myös heti tehdä yhdessä puutyöpajan ja ompeluosaston kanssa, että voisi ruvetaa hankkimaan rahaa. Myös oma hosteli, sillä nyt kaikkien Bensonin vieraiden pitää maksaa 15 dollaria yöstä vieraille. Bensonin omat ”vierailevat lähetit” niinkuin me saisivat silloin elää ilmaiseksi, ja muina aikoina voisi hostelilla ansaita rahaa niinkuin brittiläisten omistama majoituspaikka kaupungin toisessa reunassa, jossa me asuimme. Työpajoissa Benson haluaisi panna töihin nuoria. Naiset voivat ommella, esimerkiksi mattoja. Kun Benson saa pelloiltaan hyvän sadon, niin hän haluaa rakennuttaa sinne kanalan – sieltäkin saisi rahaa rakennustöihin.


Nyt ehkä ymmärrätte, miksi en pysty ajatuksiani ja sydäntäni mitenkään repimään irti Smbiasta. Se, että sydän jää Afrikkaan, on levinnyt sanahelinä. Minä en ole koskaan mitään semmoista tuntenut, vaikka olen matkustanut oikein paljon. Ymmärrän täydellisesti, miksi Livingstone'in sydän tuotiin Sambiaan ja haudattiin sinne.


Riina Aasa


Kommentit: 0
Email again:
Lisää kommentti
Nimi:
Sähköposti:
Kommentti: